keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

27.3.2013

Päivitystahti on tyttäremme syntymän jälkeen ollut verrattain hidasta. Olenkin miettinyt useaan otteeseen blogini kohtaloa. Päätin jokin aika sitten, että en halua vielä päättää kirjoittamista, koska minulla on vielä sanomista, vaikka blogin nimi ei enää olekaan kovin pätevä. Sen jälkeen en ole kuitenkaan kirjoittanut kertaakaan. Tällä hetkellä voimavarat menevät arjen pyörittämiseen, niin hyvässä kuin pahassa. Herään edelleen välillä yöllä peläten, että tyttömme ei hengitä. Pelko on kuitenkin tähän mennessä osoittautunut turhaksi. Joka aamu hän edelleen tuhisee vieressäni ja väläyttää maailman suloisimman hymyn kun häntä katsoo silmiin. Aion nauttia jokaisesta hetkestä kuin se olisi viimeinen. Kirjaimellisesti.

Blogi on ollut minulle valtavan suuri voimavara. Kiitos, että olette seuranneet matkaamme, kommentit ovat auttaneet eteenpäin. Tällä hetkellä kirjoittaminen antaisi kuitenkin liian yksipuolisen kuvan elämästämme, sillä onni ja suru ovat kietoutuneet yhteen niin tiiviisti, etten pysty niitä enää täysin erottamaan. Viime vuoden elin surulle. Nyt elän hyvin pitkälti pientä tytärtämme varten. Siksi tämä on viimeinen kirjoitukseni. Ja toivottavasti meillä juhlitaan ensi jouluna 1-vuotissyntymäpäiviä, eikä joulu olisikaan enää musta. 

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

13.2.2013

Olen elänyt vajaat kaksi kuukautta uutta elämääni. Uutta siinä mielessä, että en enää ole lapsensa menettänyt ilman lasta. Olen saanut huolehtia maailman ihanimmasta pienestä tytöstä. Seurata kun hän on oppinut hymyilemään. Huomata kun hän pikkuhiljaa alkaa havainnoida ulkomaailmaa koko ajan tarkemmin. Tästä eteenpäin kaikki on uutta ja ennen kokematonta. Samalla elämä on kuitenkin sama. Mitään mullistavaa helpotusta elämään ei tullut. Vaikka saimme tyttären, olemme silti menettäneet pojan. On erikoista huomata, että tunnetasolla kuitenkin odotin toisen lapsen jotenkin maagisesti muuttavan elämän paremmaksi, vaikka koko viime vuoden hoin ettei toinen lapsi korvaa menetettyä. Olen edelleen lapsensa menettänyt äiti, eikä mikään tässä maailmassa voi muuttaa sitä faktaa toiseksi. 

Ensimmäiset viikot tytön kanssa menivät onnen huumassa. Helpotuksessa siitä, että saimme tytön kotiin. Ihmetellessä pientä elämää. Ei ole silti mennyt päivääkään, etten miettisi esikoistamme. Pikkusisko muistuttaa hänestä joka hetki. Erityisesti tytön ensimmäisen kuukauden ajan tiedostin suunnattoman hyvin, että olemme mennettäneet aivan samankaltaisen pienen ihmisen.Ja on raastavaa huomata, kuinka vuoden takaiset muistot ovat haalistuneet. En muista poikamme ääntä. En miltä hän tuntui sylissäni. Näyttikö hän samalta kuin valokuvissa? Ne ovat ainoa, mitä hänestä on jäljellä.  

Ensimmäinen kuukausi oli pelkojen värittämä. Joka kerta nukkumaan mennessä ajatuksia varjosti kokemus isoveljen kuolinyöstä. Joka kerta herätessäni säikähdin hieman. Ihan vain tavan vuoksi. Kun se kuukausi oli ohi, pelot helpottivat. Eivät poistuneet, mutta lievenivät. Olo keveni. Ei se tapahtunut yhdessä yössä, mutta nyt huomaan osaavani hieman jo kuvitella tulevaisuutta. Meidän pahin pelkomme oli se, mitä meille on tapahtunut. Että meidän lapsemme kuolee kuukauden ja päivän ikäisenä. 

Pelkojen helpotettua en saa kiinni surustani samalla tavalla kuin ennen. Se tuijottaa tien päästä, niin, että näen sen hahmon, mutta liikkuu kauemmas kun yritän lähelle. Se on olemassa, mutta en tunne sitä lähelläni. Välillä koitan jopa juosta sitä kiinni, sillä en tunne itseäni kokonaiseksi ilman sitä, mutta jään aina jälkeen. Suru on ainoa kosketukseni poikaani, ja jos en tunne sitä, tuntuu kuin yhteys häneenkin olisi katkennut. 

perjantai 4. tammikuuta 2013

4.1.2013

Lienee aika päivittää hieman kuulumisiamme myös tänne. Tietokoneen avaaminen ja kirjoittamiseen keskittyminen ei ole oikein onnistunut viime aikoina, arvannette (jos ette jo tiedä) syynkin. Pieni tyttömme syntyi 24.12.2012 klo 4:58. Tänä vuonna joulumme ei ollut musta, ja toivon sydämeni pohjasta, että saamme ensi jouluna viettää 1-vuotissynttäreitä elävälle lapselle. 

Palataan aluksi hieman ajassa taaksepäin, aikaan ennen tyttäremme syntymää. Viimeiset viikot olivat todella stressaavaa. Vaikka en varsinaisesti pelännyt synnytystä, enemmänkin jännitin, synnytyksen odottaminen oli tuskallista. Milloin se alkaisi, mitä tapahtuisi, saisimmeko tyttäremme oikeasti kotiin? Jokaisen supistuksen kohdalla mietin, joko synnytys alkaisi. Nahistelimme miehen kanssa pienimmästäkin asiasta, ja kummallakin oli pinna todella kireällä. Viimeinen ultrakäynti 21. joulukuuta helpotti hieman henkistä painetta, koska tuolloin saimme tietää ajan, jolloin synnytys käynnistettäisiin, jos mitään ei olisi siihen mennessä tapahtunut. Tuo päivä olisi ollut 27.12., mutta onneksi odotus päättyi jo aiemmin. 

Joulun olimme päättäneet viettää kahdestaan kotona, ihan jo etäisyydenkin vuoksi. Myöhemmin tämä osoittautuikin varsin hyväksi ratkaisuksi. Aatonaattona kokkailin joululaatikot valmiiksi jääkaappiin ja siivoilimme, ettei aattona tarvitsisi tehdä mitään hyödyllistä. Vitsailin illalla miehelle, että nyt kun on kaikki valmista, tyttö varmaan päättää syntyä. En silti oikeasti uskonut, että mitään tapahtuisi vielä, laskettuun aikaan oli kuitenkin niin pitkä aika. Kuinka ollakaan, heräsin seuraavana yönä voimakkaaseen supistukseen. Kello oli noin 3:40. Kahden tunnin ja vartin päästä pitelimme sylissämme maailman suloisinta pientä tyttöä. 

Synnytys itsessään ei ollut sellainen positiivinen kokemus, jollaista olin siitä toivonut. Yö oli synnytysosastolla todella kiireinen ja se näkyi. Pyysin kivunlievitystä siitä hetkestä, kun saavuimme sairaalaan. Meitä rauhoiteltiin, että otetaan nyt askel kerrallaan ja vielä ei ole sen aika. Kun meidät parikymmentä minuuttia myöhemmin siirrettiin synnytysosastolle, yritimme saada jonkun tarkistamaan tilannetta, mutta hoitohenkilökunta oli niin kiireistä, etteivät he olisi millään ehtineet huomioida meitä. Edes sydänääniä seuraavaa monitoria ei laitettu. Jouduimme vaatimalla vaatimaan, ettei meitä jätettäisi kahdestaan ja että joku tarkistaisi tilanteen. Kätilö hermostui meihin, mutta suostui lopulta. Tarkistuksessa todettiin, että oli liian myöhäistä kivunlievitykselle ja että vauva syntyisi aivan pian. Synnytyksessä kävi ilmi, että tytöllä oli napanuora kaulan ympärillä. Tärkeintä on, että saimme terveen tytön, mutta en edes halua ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi vaatineet tilanteen tarkistamista. Tuntui, että hätämme kuitattiin menetyksestä johtuvana turhana panikoimisena, mikä on juuri päinvastainen suhtautumistapa, jota olisin toivonut. Vastasyntyneiden osastolla asiat sujuivat jo paremmin ja siellä tilanteemme otettiin huomioon asianmukaisesti. 

Kotiin pääsimme 26. päivä. Vauvanhoidossa ei ole ollut juurikaan opettelemista, mutta henkisessä puolessa riittää harjoittelua. Tytön nukkuessa tarkistamme vuorotellen elonmerkkejä. Jos posken sively ei aiheuta välitöntä reaktiota, hetkeksi sydäntä kylmää ja muutaman sekunnin on aivan varma, ettei hän enää herää. Pelko on läsnä koko ajan, vaikka ei hallitsekaan elämää. Valvotut yöt eivät ole helpompia kun taustalla on menetys. Vaikka olen valtavan onnellinen tytön olemassaolosta, ei henkinen taakkani ole pienentynyt mihinkään. Se tekee välillä arjesta haastavaa. Myönnän ajatelleeni aiemmin, että elämä helpottuisi, kun saisimme vauvan. Että itku ei kävisi hermoille kun tietää, mitä on olla kuulematta sitä. Ei todellisuus ole aivan niin mustavalkoinen. Kaikesta huolimatta olen nyt niin onnellinen kuin tämän elämän kanssa voi olla. Ihmettelen pientä tyttöä päivät. Hän on aivan oikea ihminen. Ja toivottavasti tullut jäädäkseen. 

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

12.12.2012

Pikkusisko on huomenna täysiaikainen. Laskettuun aikaan on toki vielä 3 viikkoa, mutta se tuntuu jonkinlaiselta etapilta. Ja onhan se. On jollain tapaa uskomatonta, että olemme päässeet tänne asti. Kohta arkemme pitäisi muuttua totaalisesti. Kohta meidän pitäisi taas kuulla talomme seinien sisällä vauvan tuhinaa ja itkua. Miksi siis olo on edelleen näin tyhjä? Haluan pikkusiskon syliini niin pian kuin se vain on mahdollista. Ajattelen, että siitä hetkestä saan lohtua. Sisältöä elämääni. Ehkä kaikella on taas hetkeksi tarkoitus. Elämämme, joka on ollut kuin tauolla, jatkuu taas. Mutta kun vain ajattelenkin sitä hetkeä, minut valtaa aivan valtava ikävä poikaamme kohtaan. Haluaisin niin kovasti puristaa häntä rintaani vasten ja suukottaa otsalle. Juuri tällä hetkellä haluan vain takertua menneeseen, pieniin ainutlaatuisiin hetkiin poikani kanssa. Sulkea ikkunat ja paeta muistoihini.


keskiviikko 5. joulukuuta 2012

5.12.2012

Aloitin aamuni kuuntelemalla joululauluja. Miksi kuuntelen niitä, vaikka tiedän, että paha olo ottaa välittömästi vallan? Koska en halua enää kohdata sellaisia reaktioita, joita joululaulut ovat minussa aiheuttaneet, kun olen kuullut niitä paikoissa, jossa en ole odottanut. Silloin olisi vain tehnyt mieli käpertyä ostoskeskuksen nurkkaan itkemään. Sen sijaan pakenin mahdollisimman pian paikalta ja koetin pidätellä kyyneleitä huonolla menestyksellä. Joululauluilta ei varsinaisesti voi tähän vuodenaikaan välttyä, jos ei sulkeudu neljän seinän sisään. Joten mielummin otan ne tunnereaktiot vastaan kotona, missä saan rauhassa purskahtaa itkuun, jos siltä tuntuu. 

Minulle joulun vakiokuunneltavaa on ollut Viikatteen joululevy Vuoden synkin juhla. Ja lempikappaleeni levyltä Varpunen jouluaamuna. Niinpä niin. Voisivatko yhtään enempää kuvastaa tämän hetken tunnelmia? Laittaa taas miettimään, voiko asioilla olla suurempi merkitys. Lueskelin hiljattain ostamaani joululehteä, jossa kerrotiin lempikappaleeni historia. Kappaleen on sanoittanut Topelius, joka on menettänyt kolme lasta aivan pienenä. Ja alkuperäisissä sanoissa lauletaan "Olen pieni veljesi, joka kuoli viime syksynä". 

Kuunteluvalikoimassa tänä jouluna tulee varmasti olemaan myös tunnelmallisempaa ja perinteisempää joulumusiikkia, mutta sitä odotellessa hieman Viikatetta piristämään muidenkin aattoillan odotusta.





maanantai 3. joulukuuta 2012

3.12.2012

Viime vuonna tähän samaan aikaan vietimme kotona perhe-elämää pienen rakkaamme kanssa. Kaikki oli hyvin ja olimme onnellisempia kuin koskaan aiemmin. On vaikea hahmottaa, että siitä on oikeasti jo melkein vuosi aikaa, kun näimme poikamme elossa. Hän elää niin voimakkaasti ajatuksissa joka päivä. 

Tuleva poikamme kuoleman vuosipäivä saa miettimään käsitettä suruvuosi. Vuosi surua. Ensimmäinen vuosi ilman lastamme. Kaikkien juhlapäivien kohtaaminen ensimmäistä kertaa vanhempana ilman lasta. Vuodenkierron seuraaminen. Onko suru vähentynyt vuoden aikana? Ei merkittäväsi, se on kliseisesti vain muuttanut muotoaan. Tietenkin arki on helpottunut, eikä jokainen päivä ole enää pelkkää selviämistä. Mutta suru on myös jollain tavalla syventynyt. Muuttanut minua ihmisenä. 

Olen kohdannut ihmisiä, joiden menetyksestä on kulunut vähemmän aikaa. Tunnistan heissä piirteitä itsestäni. Omista reaktioistani ja käyttäytymisestäni alkuvuodesta. Silloin minulla oli jokin pakottava tarve todistaa itselleni, että pystyn edelleen elämään. Kävin baareissa, näin ystäviä ja yritin epätoivoisesti hakea elämääni jotain sisältöä hetkellä jolloin sisimpäni oli tyhjä. Olin reipas. Nauroin kun kuului nauraa, pidin yllä kulissia siitä, että elämä jatkuu. Yksin ollessani itkin. 

Keväällä tai kesällä aloin ymmärtää, että minusta ei tulisi enää täysin samaa ihmistä, joka olin ollut. Muutos oli syvempi kuin mitä olisin aiemmin osannut kuvitella. Surusta oli tullut osa minua. Jos minulta olisi kysytty aiemmin, mitä suru on, olisin todennäköisesti ajatellut sen olevan sitä, että ihminen vain on surullinen. Hän kaipaa toista ihmistä, jonka on menettänyt ja se sattuu. Sitten jonkin ajan päästä sattuisi vähemmän. Niin pinnallinen käsitys. Sellaisen ihmisen käsitys, joka ei ole joutunut menettämään ketään. Tämän vuoden aikana olen käynyt läpi sellaisen tunteiden kirjon, että se on ollut jopa fyysisesti raskasta. Ylös ja alas vuoristorataa. Eikä kyyti ole vielä päättynyt, sen saa huomata aina uudelleen kun löytää itsensä pohjalta. 

Olen muuttunut myös ihmisenä. En haikaile enää sitä elämää, joka minulla oli ennen esikoistamme ja johon kuvittelin alkuvuodesta palaavani. En kaipaa yökerhoja enkä valvomista yömyöhään. Pidän kotona olosta ja rauhoittumisesta. Nautin mieheni kanssa vietetystä ajasta enemmän kuin mistään. En tee mitään, koska minun olisi pakko. Elämässä on loppujen lopuksi hyvin harvoja asioita, joita olisi pakko tehdä tai sietää. Katson maailmaa kuolleen lapsen vanhemman silmillä, ja näkymä on erilainen kuin ennen. En halua etsiä mitään hyvää poikamme kuolemasta, koska vaihtaisin elämäni hänen elämäänsä milloin tahansa. Mutta koska sellaista vaihtoehtoa ei ole, tunnen kuitenkin hyvin voimakkaasti, että tämä on se elämä, jota minä haluan elää. Otan sen kaiken hyvän ja pahan mitä se tuo mukanaan. En ole sama ihminen kuin ennen, mutta tunnen olevani vahvemmin olemassa. Kaikkien niiden tunteiden ja kokemusten kautta olen tässä ja olen enemmän kuin ennen. 

torstai 29. marraskuuta 2012

29.11.2012

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, kävimme viime viikolla ultrassa ja näimme pikkusiskosta aivan ihania kasvokuvia. Kaikki raskaudessa on edelleen hyvin, mutta kasvua seurataan nyt tarkasti. Ensi viikolla pääsemme taas kurkistamaan, mitä vatsaan kuuluu. Käynnin yhteydessä meille oli myös varattu aika keskusteluun poikamme kuolinsyystä. Olin jokaiselle terveydenhuollon ammattilaiselle aivan ensimmäisestä neuvolakäynnistä lähtien sanonut, että haluaisin kyseisen keskustelun käydä, ja nyt 11 kuukautta poikamme kuoleman jälkeen eräs lääkäri otti vihdoinkin pyynnön tosissaan ja tapaaminen järjestettiin. 

En odottanut keskustelulta valtavan paljon, eihän lääkäreilläkään ole tarkkaa tietoa siitä, mistä kätkytkuolema johtuu. Minulle oli tärkeintä, että pääsen esittämään ne kysymykset, jotka olivat vaivanneet minua kuolinsyyn selviämisestä lähtien. Olen yrittänyt etsiä tietoa netistä, mutta sieltä löytyvä tutkimustieto on osittain vanhaa ja keskustelupalstat eivät varsinaisesti sovellu luotettavan tiedon hankintaan. Keskustelu ja sen hoitanut lääkäri yllättivät positiivisesti. Linja oli hyvin asiallinen, ei yhtäkään säälivää katsetta tai tyhjää kannustusta tämän raskauden suhteen. Saman kokeneet todennäköisesti tietävät tämän "empatia-moodin" johon monet siirtyvät kun aletaan keskustella kuolleesta lapsesta. Ymmärtäväinen katse, pieni pään kallistus, ja nyökyttely, josta siirrytään sanomaan, että lapsen menettäminen on kamalinta mitä ihminen voi kokea. Ja että suru helpottaa ainoastaan ajan kanssa. Ja nopea selitys perään, että tietenkään ei tarkoita sitä, että lasta pitäisi unohtaa. Tai mitä tahansa muuta "lohduttavaa". Empatia-moodi ei ole kuitenkaan pahin mahdollinen lähestymistapa,  sen voittavat leikiten "uusi raskaus korvaa vanhan" sekä "elefantti huoneessa"-lähestymistavat.  Nimi ehkä kertoo jo näistä jotain. Ensimmäisessä korostetaan uuden raskauden ihanuutta ja erityisesti sitä, kuinka HIENOA on, että tulimme nopeasti raskaaksi. Aika parantaa haavat ja niin edespäin. Ennen raskautta vastaava vaikutus saadaan helposti mainitsemalla, että kyseinen pariskunta on kuitenkin NUORI ja ehtii vielä tehdä vaikka kymmenen lasta. Koska ilmeisesti ne kymmenen korvaavat sen yhden kuolleen. "Elefantti huoneessa"-lähestymistapa on yllättäen kaikkein suosituin. Siinä ei puhuta sanallakaan kuolleesta lapsesta. Minä tiedän, että ko. henkilö on lukenut tietoni koneelta, ja se paistaa hänestä, mutta hän ei esitä osanottoaan eikä noteeraa tilannettamme millään tavalla. Kun sitten otan kuolleen lapsemme puheeksi, henkilö siirtyy empatia-moodiin. 

Oli joka tapauksessa helpottavaa huomata, että on olemassa myös kohtaamisia, joista ei jää itselle huono maku suuhun. Keskustelusta tuli muutenkin helpottunut olo. Saimme käydä kuolinsyyn ja siihen mahdollisesti vaikuttavat tekijät läpi ammattilaisen kanssa, saimme ohjeet siihen, miten kannattaa toimia toisen vauvan kanssa (vaikka hyvin pitkälti ohjeet vastasivat aiempia toimintatapojamme) ja saimme kai jollain tavalla asian päätökseen. Keskustelu myös nosti luottamustamme omaa sairaalaamme kohtaan, mikä on synnytyksen kannalta hyvä asia. Synnytyksestä ja siihen liittyvistä peloista lisää asiaa sitten myöhemmin.